Vuosia sitten pakkasimme kaverini kanssa kimpsut, kampsut ja koirat autoon ja suuntasimme satojen kilometrien päähän Ouluun agilityn SM-kisoihin. Olin innoissani, vihdoinkin tämä tapahtuu! Minulla oli lajia takana jo useita vuosia, koiriakin useampi. Silloisen kisakoirani kanssa olimme tahkonneet kisakenttiä ja valmennuksia jo pidempään, johan koirakin oli seitsemän.
Sinä keväänä asiat olivat vihdoin loksahtaneet kohdalleen. Säännöllinen valmentautuminen oikeiden ihmisten opeissa oli tuonut tekemiseen niitä elementtejä, joita aiemmin puuttui. Olin kehittänyt ajatteluani, opetellut ohjaustekniikoita, miettinyt kisavirettä, analysoinut ratasuorituksia. Yhteinen tekeminen kisakoirani kanssa oli muovautunut vihdoinkin sellaiseksi agilityksi, josta olin aina unelmoinut. Meitä ei pysäyttäisi mikään!
Oululainen kesäpäivä oli lämmin ja tunnelma erinomainen. Juuri ennen omaa suoritustamme ajanottolaitteissa oli jotain hämminkiä. Olin jo vienyt koiran lähtöalueelle, mutta meidät huidottiin takaisin karsinaan. Koko kevään olin harjoitellut tietynlaista lähtörutiinia ja yhtäkkiä se keskeytettiin ennen sitä kaikista tärkeintä kisaa. Ajatukseni menivät solmuun. Itsevarmuus tuntui karisevan. Ei se mitään, kyllä me tää hoidetaan, vakuuttelin itselleni ja muistutin itseäni keskittymään koiraan. Rennosti ja rohkeesti vaan!
Minuutin ihmettelyn jälkeen pääsimme starttaamaan ja jos olisin kyennyt ajattelemaan muuta kuin suorittamista, olisin tajunnut liikkuvani täysin käsijarru päällä. Varmistin, varmistin ja varmistin. Tiesin, että pitää ehtiä, mutta sitä ennen piti varmistaa ettei ansaeste houkuttele tai kaarre leviä.
Kaikkihan me ollaan oltu sillä radalla. Koira tulikin putkesta oletettua nopeammin ulos, seuraava este yllätti sijainnillaan, oliko takaakierto totta tosiaan noin uskomattoman pitkän matkan päässä tutustumisessakin?
Ennen loppusuoraa, takakaarteessa oli hyppykuvio, jolle olin tutustumisessa asettanut itselleni muistutuksen: nyt pitää mennä.
En mennyt. Koppakuoriaismaisen matala, varovainen juoksuasentoni jumautti jalat niille sijoilleen, kun olisi pitänyt olla jo noin puoli askelta pidemmällä. Koira vilahti hypyn väärälle puolelle. Ehdin kyllä tajuta, että nyt tämä menee pieleen, mutta en ehtinyt tehdä asialle mitään.
Kaikkihan me ollaan oltu sillä radalla. Koira tulikin putkesta oletettua nopeammin ulos, seuraava este yllätti sijainnillaan, oliko takaakierto totta tosiaan noin uskomattoman pitkän matkan päässä tutustumisessakin? Kelläpä ei olisi kokemusta siitä, kun ei vaan ehtinyt. Koira vaan meni.
Ihan toinen tarina on se, kun neljä suoraa putkea keskellä kisarataa sai jalat hapoille ja keuhkot huutamaan – ja maaliin oli vielä matkaa. Muistatko sen?
Minä muistan ja siksipä päätinkin, että jos haluan tehdä nopeita suorituksia, pelkkä nopea koira ei riitä. Minunkin on oltava nopea. Ohjaaja ottaa todennäköisesti satoja askelia kisaradan aikana ja jokaisella askeleella on tärkeä tehtävä osana koiran ohjausta ja virheettömän ratasuorituksen saavuttamista. Sillä on valtavasti väliä, onko askel laadukas, tehokas ja etenevä vai kenties raskas ja jarruttava.
Otsikon kysymykseen voisin vastata vaikka näin: ei agilityohjaaja välttämättä tarvitse salitreeniä, maraton-tavoitteita tai yhden yhtä etunojapunnerrusta, mutta eikö olisikin hyödyllistä juosta mahdollisimman tehokkaasti?