Ei oo mitään niin siistiä kuin urheilu.
Mun elämän toiset viralliset agilitykisat sattuivat olemaan junnujen SM-kisat, joissa kilpailin sekä omalla että lainakoiralla. Lainakoira Kati kisasi kolmosissa, joten pääsin heti tositoimiin kuninkuusluokkaan testaamaan mihin oma hyvin rajallinen kokemus riitti. Oma ykkösluokan koira Eppu tuli vitosella toiseksi ansaiten paikan finaalissa. Kati tiputti kaksi rimaa, mutta muuten virheetön suoritus riitti sekin toiseen sijaan ja finaalipaikkaan. Finaalissa Mujusen tuhannen ja yhden suoran putken radalla (vai oliko niitä neljä peräkkäin) kivuttiin Katin kanssa pronssille jollain hämmästyttävällä kepeydellä, jota en sittemmin ole enää koskaan tavoittanut.
En kai silloin vielä tiennyt, mihin tuli lähdettyä.
Tästä kymmenen vuotta myöhemmin keräsin hampaat irvessä viimeisiä nollia kasaan päästäkseni ihan sinne aikuisten arvokisoihin. Seitsemän nollaa, joista vähintään yksi on tupla, taisi olla se mitä silloin vaadittiin sekä kesäkuun sm:iin että heinäkuun maajoukkuekarsintoihin.
Yhtenä kaatosateisena iltana Tuusulassa meillä oli tasan viimeinen mahdollisuus tienata viimeinen puuttuva nolla ja se päivä sattui olemaan agilityyn liittymättömistä syistä todella vaikea ja raskas. Välttelin paniikkikohtausta ajaessani kohti kisapaikkaa ja halusin olla menemättä, mutta tiesin että katuisin myöhemmin jos en edes yrittäisi. Arvokisaunelma tuntui lipeävän otteesta sateen piiskatessa tuulilasiin.
Menin kuitenkin ja sössin ensimmäisen radan varmaan vaan siksi, että elämän on oltava taistelua ja parhaat jutut syntyy järjettömässä paineessa. Yksi startti aikaa kääntää pettymys menestykseksi. Tuuli kaatoi esteitä. Itkin koko ajan, mutta kukaan ei varmaan huomannut kun satoi niin kovaa.
Tehtiin nolla, voitettiin, saatiin paikka SM-kisoihin ja maajoukkuekarsintoihin. SM-kisat oli kahden viikon päästä. Siellä ennen meidän lähtövuoroa tuli pientä säätöä, jouduimme odottamaan ekstraa, rentous hävisi. Puristin mailaa ja myöhästyin yhdestä loppuradan ohjauksesta ja tämä myöhästyminen käynnisti lumipalloefektin jonka lopputuloksena tänä päivänä olen radalla liikkumisen taitoon erikoistunut fysiikkavalmentaja ja liikunnan ammattilainen.
Mutta silloin harmitti. Todella paljon. Pelin henki oli armoton, kerrasta poikki. Sitä se joskus on urheilussa.
Heinäkuussa kilpailtiin maajoukkuekarsinnoissa, siellä sentään sai tavoitella finaalipaikkaa kahden radan verran. Tyylilleni uskollisesti tein ensimmäisellä radalla jonkun aivan typerän virheen, tässä kohtaa agilityuraani en ollut tainnut koskaan naulata ensimmäistä rataa.
Ennen toista rataa alkoi ukkostaa. Silloinen kisakoirani, elämäni agilitykoira Rumo oli monella tapaa mieletön ja aivan erinomainen tyyppi, mutta ukkostahan se pelkäsi. Todella paljon.
Tässäkö tämä nyt sitten on taas, mietin, mutta tsemppasin koiraa ja tein sen minkä pystyin. Rumo rakasti ratojen luukuttamista niin paljon, että onnistui unohtamaan lamaannuttavan pelkonsa lähdössä ja keskittyi tekemään. Sateen kastelemat tassut vaan eivät yhdessä kohtaa pitäneetkään tekonurmella, ja Rumo liukui hypystä ohi. Kielto.
No nyt se sitten oli siinä. Ei asiaa finaalipäivälle.
Jokunen vuosi myöhemmin Tapio osoittautui uskomattomaksi agilitytykiksi, joka eteni nopeasti voitosta voittoon ja sai valmennuksissa sellaista kommenttia, että harvoin jos koskaan näkee näin hyvää belgiä. Järjettömän helppo kouluttaa, nopea kuin mikä, kiltisti ohjautuva, uusi unelmien agilitykoira.
Tapio alkoi ontua yksien ihan tavallisten treenien jälkeen ja myöhemmin ranteeseen kasvoi uudisluuta, joka aiheutti satunnaista oireilua kovemman rasituksen jälkeen. Tapio lopetti kisauransa. Minä ajattelin, että lopetan koko lajin.
Aloin urheilla itse hieman totisemmin muualla kun koiraharrastuskentillä, mutta päädyin vuosien kuntoutusrumbaan ja taistelemaan kroonisen kivun kanssa. Se siitäkin sitten, vuosiksi. Mutta se on toinen juttu se.
Pysyin useamman vuoden pois aktiivisesta koiraurheilusta. Tapio treenasi edelleen, mutta kevyesti. Mietin välillä, etten ota enää yhtään koiraa.
Kunnes otin kuitenkin ja aloin aivan toden teolla ymmärtää, että eivät ne voitot koskaan mitään opettaneet eikä kukaan minulle koskaan mitään mitalisijoja luvannut. Näin vuosia myöhemmin osaan uudella tavalla arvostaa kaikkia niitä kertoja, kun maailmankaikkeus heitti kapuloita rattaisiin eikä tekeminen ollutkaan pelkästään helppoa ja kivaa.
Ei sen kuulukaan olla. Ei se olisi urheilua, jos se olisi.
(Noin kaksi vuosikymmentä harjoiteltuani opin lopulta onnistumaan myös sillä päivän ensimmäisellä radalla.)
Somewhere behind the athlete you’ve become and the hours of practice and the coaches who have pushed you is a little girl who fell in love with the game and never looked back… play for her.
(Mia Hamm)