Mennessäni katsomaan viisiviikkoisia pampai-pentuja olin hetken aikaa hämmästynyt siitä, miten ihanan söpöjä ne olivat – ja niin monessa eri värissä! Malinoisin jälkeen pienempää koiraa etsiessäni ja päätyessäni pieniamerikanpaimenkoiraan en ollut oikeastaan hetkeäkään miettinyt niiden ulkonäköä tai värivalikoimaa, minua kiinnosti ihan muut asiat.
Halusin pienemmän koiran, joka olisi terve, arjessa mutkaton, harrastuksissa potentiaalinen koira. Medikokoista agilitykoiraa etsivälle, ykkösryhmäläisiä ennenkin omistaneelle sheltti olisi voinut olla vaihtoehto, mutta se ei tuntunut omalta. Pampai tuntui, vaikka ilmiönä pampai oli vielä melko uusi. Uskoin kuitenkin, että voisin löytää juuri omiin toiveisiini ja tarpeisiini sopivan koiran, sillä olihan pampai hyvin rakentunut, reipasluonteinen pieni paimenkoira. What’s not to love?
Kasvattaja suositteli punatrikkiä urospentua minulle. Jestas, se näytti ihan Disney-hahmolta, niin symmetriset kuvioinnit ja söpö ilme. Kyseinen pentu sattui myös olemaan lupaava taistelemaan lelusta ja sen pienessä pääkopassa selvästi syttyi lamppu, kun annoin sen voittaa taistelun. Itsevarmuus kasvoi silmissä, pentu innostui. Jes, näin koiran pitää toimia. Luotin kasvattajan arvioon siitä, että tämä olisi minulle sopiva pentu.
Hieman myöhemmin hakiessani kyseistä pentua kotiin sain kuulla, että siitä oli käytetty hellittelynimeä Punainen Paholainen, sillä se roikkui sinnikkäästi nilkoissa ja oli, no, ehkä hieman haastava ja luonteikas. Minusta kaikki se kuulosti ihan normaalilta, mutta toki pari edellistä koiraani olivat olleet malinoiseja.
Nimesin pennun Kuismaksi (virallisesti hän on Justjoo Christon Kuninkaantekijä) ja kuskasin kotiin. Lauman vanhempi koira, malinois Tapio, olisi halunnut leikittää pentua, mutta Kuisma ei heti lämmennyt. Pieni koiranalku istua napotti keskellä pihaa ja jotain uutta ja ihmeellistä oli alkamassa.
Punainen paholainen nosti päätään suunnilleen seuraavana päivänä uudessa kodissaan. Kuisma roikkui Tapion kauluksessa ja minun villasukassa ja heilutti samalla vimmaisesti häntää. Se oli aivan varma, että voittaisi noin kymmenen kertaa isomman Tapion missä vaan taistelussa ja jouduin jatkuvasti puuttumaan koirien pihapeleihin, koska itseriittoinen pentu ei ymmärtänyt omia rajojaan. Rakastin sen hullua asennetta. Olin aivan äimistynyt siitä, miten reipas ja erityislaatuinen niin pieni eläin saattoikaan olla.
Olin toivonut sosiaalista ja rohkeaa pentua, sellaisen myös sain. Kuisma oli helppo viedä minne vaan. Se rakasti kaikkia ja kaikkia, eikä sitä pelottanut mikään. Metsästyskauden alku lähimaastoissa ei herättänyt mitään tuntemuksia. Hallilla oli kiva leikkiä ja puuhailla. Reissu paikalliseen kauppakeskukseen oli Kuismasta ihana, koska valehtelematta kymmenet ihmiset heittäytyivät Kuisman nähdessään aivan pehmeäpäisiksi ja jäivät seurustelemaan innostuneen pennun kanssa hyväksi toviksi. Kuisman häntä vispasi minkä kerkesi. Kuisman maailmassa kaikki oli täydellistä ja megaihanaa (paitsi se, jos sohvalle ei nostettu heti välittömästi kun Kuisma niin vaati).
Iloisesta pennusta kasvoi lupaava, salamannopea ja intensiivinen harrastuskoira. Jatkuvasti Kuisman kasvua seuratessani mietin, että voiko koira tosiaan olla näin hyvä, hieno, mahtava. Monet muutkin ihmettelivät ja ihastelivat. Eläinlääkäri kehui uskomatonta reippautta. Treenikaverit halusivat samanlaisen.
Agilityhallilla Kuisma on vauhdikas, äänekäs, kiireinen ja keskittynyt. Kuisma taistelee lelusta isolla tahtotilalla, suorittaa tehtävät jäätävällä nopeudella ja käyttää kroppaansa sujuvasti joka tilanteessa. Hakumetsässä Kuisma lähtee kovaa etsimään, mutta ei koskaan anna jalkojen viedä päätä ja nenää kovempaa. Sisäetsinnöissä Kuisma sovittaa vauhtinsa alustaan ja olosuhteisiin, jotta ei liukastu, mutta ei pyydä apua tai epäröi missään vaiheessa. Näyttelykehässä Kuisma seisoo hievahtamatta paikallaan ja tasaa vireensä hämmentävän tyyneksi.
Kuismalla on työkoiran asenne ja palava halu ratkoa tehtävät itsenäisesti ja tehokkaasti. Se on kiihkeä ja sinnikäs, eikä aina koe tarvitsevansa ohjaajaa juuri ollenkaan. Kuisma on älykäs, mutta ei tykkää arvuutella mitä minä siltä haluaisin. Kokonaisuuksien hahmottaminen ja itsevaltaisesti hallinnointi on Kuismalle tärkeää. Kuisma on toisia koiria kohtaan sosiaalinen, mutta tarvittaessa pistää erityisesti isompansa nippuun, eikä ole kaikista rennoin laumakoira.
Kotona Kuisma asettuu sohvalle viereen pötköttelemään, viihtyy sylissä, ei vahdi, on sujuvasti yksinolot ja vaatii iltaisin aikaista nukkumaanmenoa. Loputtoman potentiaalisen harrastuskoiran yksi tärkeimmistä ominaisuuksista taitaakin olla tasapainoisuus – vaikka löytyyhän tästä ihan kaikkea muutakin.