Kategoria: Uncategorized

Agility ja sen harjoittaminen on kehittynyt kovalla tahdilla jo vuosien ajan. Vaatimukset ovat kasvaneet ja kilpailu koventunut – sen seurauksena meillä on yhä taitavampia ja nopeampia koiria.

Koiria treenataan ja huolletaan aiempaa tarkemmin. Niiden hyvinvointiin, palautumiseen ja suorituskykyyn käytetään aikaa ja rahaa, sillä koiran fysiikasta huolehtiminen on noussut sivuseikasta tärkeäksi menestystekijäksi ja perusasiaksi lajin aktiiviharrastajien keskuudessa.

Mutta entä ohjaajat? Luulisi, että yhä nopeammat koirat ja vaativammat radat tarkoittaisivat myös kuntokuuria ja nopeita jalkoja koiran ohjaajalle?

No, ei aina. Agilityurheilijan fysiikkaharjoittelu on monesti aivan lapsen kengissä – yllättävän harva edes verryttelee ennen suorituksia muuten kuin koiraa kävelyttämällä.

Pelkästään lajinomainen verryttely tuo etumatkaa muihin kilpailijoihin. Pelkkä hermostuksissa kurkkuun hulautettu kahvi ei piristä samalla tavalla kuin hermostoa aktivoiva ja kroppaa lämmittävä verryttely, joka parantaa reaktionopeutta, valmistaa koko kehon kovaan suorittamiseen ja pienentää vammariskiä.

Hyvä kunto taas auttaa jaksamaan pidemmätkin kisapäivät ja valmennukset. Mielikin pysyy skarpimpana, kun keho ei ala väsyä kesken rutistuksen. Loppusuora ei hapota, tilanteisiin ehtii paremmin ja keskittyminen riittää koiran siivittämiseen kohti huippusuoritusta, kun jaloissa ei paina eikä korvissa kohise.

Lajinomaisen fysiikan, kuten hyvän juoksutekniikan, reaktionopeuden ja suunnanmuutosten harjoittaminen helpottaa tekemistä radoilla entisestään. Hyvällä tekniikalla jokainen askel on kevyempi ja todennäköisemmin oikean suuntainen. Kun erilaiset liikkeelle lähdöt, ohjaustekniikat, kiihdytykset, jarrutukset ja suunnanmuutokset on harjoiteltu sujuvaksi ja tehokkaaksi, on todella paljon helpompi olla koiralleen parempi ohjaaja. Kun tilanteista pääsee irtoamaan vähemmällä vaivalla, eikä oma liike koteloidu koppakuoriaiskönyämiseen keskelle rataa, ymmärtää koirakin todennäköisemmin, mitä siltä halutaan, eikä ehtiminen siihen yhteen takaakiertoon ole enää lainkaan vaikeaa.

Keskiverto agilityharrastaja käyttää suuren määrän toistoja koiran linjojen harjoitteluun, hyppyvihjeisiin ja milloin mihinkin, mutta kuinka monta toistoa olet käyttänyt omien valssiesi harjoitteluun tai tiukasta käännöksestä liikkeelle lähtemisen tehostamiseen? Olet ehkä analysoinut koiran hyppytekniikkaa ja laukanvaihtoja, mutta tiedätkö, miten sinun kannattaisi radalla oikeasti liikkua, jotta ehtisit aiemmin ja auttaisit koiraa varmemmin?

Agilityohjaaja hyötyy tehokkaasta ja taloudellisesta juoksutekniikasta ratoja suorittaessaan. Hyvä tekniikka tekee juoksusta vaivattomampaa ja auttaa ehtimään tilanteisiin paremmin, jolloin ohjaaminen helpottuu ja loppusuorallakin pysyy paremmin koiran mukana. Agilityradalla ohjaaja joutuu kiihdyttämään, jarruttamaan, juoksemaan erilaisia linjoja, reagoimaan nopeasti yllättäviin tilanteisiin ja tekemään suunnanmuutoksia – samalla ohjaten koiraa. Tämä kaikki huomioidaan lajinomaisessa juoksutekniikkavalmennuksessa ja harjoitellaan täsmälleen niitä asioita, joita radoillakin voi tulla vastaan.

Joka treeni alkaa verryttelyllä, joka on suunniteltu nimenomaan päivän harjoitukseen soveltuvaksi. Ennen varsinaista juoksuosuutta tehdään myös koordinaatioharjoitteita, joilla parannat juoksutekniikkaa ja liikehallintaa, sekä saat hermoston hyvin hereille. Nämä ovat erinomaisia myös ennen agilitysuorituksia tehtäväksi!

Voimaominaisuuksista keskitytään ennen kaikkea nopeusvoimaan, mikä tarkoittaa käytännössä lyhyitä, nopeita juoksusuorituksia pitkillä palautusajoilla. Nopeusvoimaharjoittelun täytyy tuntua helpolta ja kevyeltä, jotta harjoitetaan oikeaa asiaa. Ei siis juosta pitkiä matkoja eikä mennä maitohapoille. Ensin harjoitellaan juoksutekniikkaa suorilla vedoilla, sitten aletaan vähitellen monipuolistaa harjoittelua viemällä tekemistä enemmän kohti lajinomaisia suorituksia.

Valmennuskertoihin kuuluu myös pieni oheisharjoitus, joka kehittää agilityurheilijalle tärkeitä ominaisuuksia. Harjoituksissa kehitetään liikkuvuutta, tasapainoa, liikehallintaa ja voimaa.

Treenit ovat skaalattavissa jokaisen omalle tasolle, eikä erityisiä pohjataitovaatimuksia ole. Valmennuksen tarkoituksena on antaa sinulle eväitä oman radalla liikkumisen kehittämiseen ja samalla kehittää lajinomaista kuntoa. Tunnin kestävä treenikerta on onnistunut, kun lähdet sieltä kotia kohti hyvällä fiiliksellä, vielä energisenä ja jotain uutta oppineena.

Tammikuussa alkaa Siilinjärvellä Koiraurheilukeskus Savon tiloissa agilityohjaajien juoksutekniikakurssi, lisätietoa ja ilmoittautumiset täällä.

Koirani ovat opettaneet minulle paljon. Jokainen on ollut omanlaisensa persoona, joka tulkitsee maailmaa omalla tavallaan ja innostuu vähän eri asioista, kuin kaverinsa.

Lapsena vasta haaveillessani omasta koirasta luin kaikki käsiin saamani koirakirjat läpi, mutta paras opettaja on ollut käytäntö niiden omien koirien kanssa. Monesta innostuneena ja halukkaana oppimaan lisää olenkin lähtenyt rohkeasti useiden eri koiraharrastuslajien pariin, osassa kilpaillutkin.

Ensimmäinen koirani, walesinspringerspanieli Eppu syntyi 2003 ja sen kanssa aloitettiin agilityssa ja tokossa kilpaileminen sekä suoritettiin taipumuskoe vuonna 2005.

Agilityn parissa kilpailin myös ensimmäisissä junioreiden SM-kisoissa samaisena vuonna ja ylsin lainakoiran kanssa pronssille. Olen aina nauttinut kilpailemisesta ja kokenut kisatilanteet erinomaiseksi paikaksi kehittyä. Eppu ehti nousta agilityurallaan kolmosiin, voittaa rotumestaruuden ja tehdä tokossa pari alokasluokan ykköstulosta.

Kaikki koirani eivät ole olleet kisakoiria, ja hyvä niin. Erilaiset koirat voivat opettaa todella paljon ja osa on opettanut myös keskittymään oleelliseen – kisatavoitteet eivät ole kovin tärkeitä, vaan mielekkyys ja kiva yhdessä tekeminen on.

2008 syntyi kelpie Rumo, joka oli erikoinen, erityinen ja todella, todella nopea. Rumon tulevaisuus oli monen lajin parissa, mutta alkutaival oli takkuinen. Älykäs, salamannopea, itsenäinen ja helposti kyttäämään valahtava paimenkoira oli aika erilainen parin spanielin jälkeen.

Miettiessäni Rumon kontaktiesteiden kouluttamista ei vielä silloin oikein tiedetty muusta kuin pysäytyskontakteista, ainakaan meillä Suomessa. Mutta minusta se oli hirveän epäloogista! Miksi opettaisin koiran pysähtymään keskellä rataa lajissa, jossa nopeus on ratkaiseva tekijä? Etsin tietoa ja ajatuksia ympäri nettiä, sillä halusin kouluttaa koirani juoksemaan kontaktit. Löysin Silvia Trkmanin, joka opetti koirilleen juoksukontakteja ensin maassa olevalla lankulla, sitten vähitellen korkeutta lisäten.

Vaivalloista, ajattelin. Voisinko opettaa vaan kontaktialueeseen osumisen juosten? En tiennyt, että kukaan muu olisi missään tehnyt niin, mutta minä päätin opettaa koiralleni targetilla oikeaan kohtaan osumisen. Ei silloin varmaan monikaan noudattanut samaa metodia (niin no, eihän silloin koko juoksukontakti ollut millään tavalla trendikästä), mutta nykyisin ilmeisen moni noudattaa!

(Itsehän tykkään tehdä juoksareita ihan eri tavalla tätä nykyä, mutta se on aivan toinen tarina…)

Olen opettanut kaikille koirilleni juoksukontaktit käytyäni pitkän oppimatkan ensin Rumon kanssa. Jouduin keksimään itse, miten toimin ja etenen, eikä prosessi ollut ollenkaan helppo. Ei varsinaisesti auttanut, että eräskin valmentaja sanoi, ettei tuo tule koskaan toimimaan, kyllä pitäisi pysäytyskontaktit opettaa… Sanoisikohan sama valmentaja enää samoin? Niin ne ajat muuttuu.

2016 syntynyt malinois Tapio oli tietynlaisessa palveluskoiran yksinkertaisuudessaan niin mutkaton koulutettava, että se oli kuukauden treenillä valmis epävirallisiin kisoihin testaamaan juoksareiden toimivuutta. Tapio voitti ne kisat, ja aivan sujuvasti meni juoksupuomikin.

Agility on aina ollut päälajini, mutta jokainen koirani on vähintäänkin siinä sivussa tehnyt muitakin juttuja. Olen pyörinyt pelastuskoira- ja mondioring-treeneissä, kilpaillut tokossa parin koiran kanssa, tallannut jälkiä, treenannut taipumuskokeita varten, käynyt paimentamassa…

Saan todella paljon irti siitä, että harrastan koirieni kanssa monipuolisesti. Agilitykentällä loputtoman kiihkeä – ja äänekäs – Kuisma osoitti jo nuorena poikana hienoa vireenhallintaa elämänsä ensimmäisellä jäljellä. Pieni paimenkoira hiljeni, keskittyi ja syventyi jäljestäen pellon poikki uskomattomalla tarkkuudella. Ahaa, tämä siis osaa säätää viretilaansa ihan itse! Palveluskoirapuolelta olen saanut hyvää oppia leikittämiseen, motivaatioon ja korkean vireen hallintaan. Tokoileminen parhaimmillaan voittajaluokassa asti on tuonut tarkkuutta yksityiskohtien hiomiseen.

Aloitin agilitytreenien vetämisen jo teini-ikäisenä ja tajusin nopeasti, että nautin opettamisesta ja siinä kehittymisestä. Sittemmin olen koulutellut satunnaisesti erilaisia ryhmiä ja laajentanut hetkittäin agilitysta mm. tokon puolelle.

Kaikilta koirilta voi oppia vaikka miten paljon, ja opittavaahan meillä ihmisillä aina riittää.